Saaliin puolesta tuli tällä kertaa mahalasku.
Ei johtunut todellakaan ainakaan koirasta, ei koiran
isännästä, eikä edes perässähiihtäjästä.
Kolmen päivän kunnon lumisateiden jälkeen on nyt vähän plussan puolella. Tässä odotellessa ja katsellessa kun lumet tulevat rytinällä katolta alas, on hyvää aikaa päivittää juttua tänne. Koirien ruokinnan jälkeen onkin sitten tiedossa miten loppupäivä kuluu: Tiukkaan tinttaantunutta lunta siirtäessä.
Viikko takaperin sunnuntaina lähdin ensimmäistä kertaa varsinaisesti hirvimetälle. Jarin ja Elkun kanssa starttasimme yhdeksän jälkeen. Lunta oli jo jonkun verran, mutta ei vielä kulkemista haittaamaan. Pakkaskelissä oli äänettömästi eteneminen hankalampaa, koska pakkaslumen pinta oli rapsakoitunut ja räsähti askelten alla. Minun piti kuulemma yrittää astua mahdollisimman tarkkaan edelläkulkevan voudin jalanjälkiin. Kävi mielessä että hmm, mikähän osa tästä on pelkkää asennekasvatusta...
Keli oli hieno ja aurinkoinen, muutaman asteen pakkanen esti liiallisen hikoilemisen ja toisaalta teki sen ettei tulia viitsitty tehdä ollenkaan, sillä pitempään aloillaan istuminen ei houkutellut. Yksi tauko pidettiin että saatiin evästä syötyä. Siinä kohtaa Elkulla oli ensimmäinen haukku; grillimakkarahaukku :) Tunsin itseni koppeloksi. Oli sitten pari muutakin koppelohaukkua, mutta hirviä ei näkynyt, siis ei edes jälkiä, mikä oli jo melko ihmeellistä. Tuli mieleen ettei ole hirvimetällä ihan niin yksinkertaista kuin Afrikassa eteentuupatun saaliin ampuminen.
En tainnut olla ihan hyvä maskotti tälle reissulle. Kolmisen tuntia ehdimme tarpoa vaaranrinteitä ylös ja alas, kun kajahti jyhkeä haukku, ihan erilainen kuin päivän ensimmäiset haukut. Olimme varmoja että se mahtaa nyt olla hirvi. Kinkaman taakse ei kunnolla nähnyt, ja aikamme odoteltuamme lähdettiin hiipimään haukulle. Se olikin jännää puuhaa, laittoi veret kiertämään ja päätin samantien tulla heti huomenna uudestaan metille! Haukussa oli lopulta kuitenkin "vain" iso metso. Ikävä kyllä linnunpyyntiaika oli jo ohi, ei saatu metsopaistia.
Monta syksyä on jo ollut tarkoitus että lähtisin matkaan, mutta kun nämä siperialaisetkin tahtovat syksyllä viedä tarkkaan kaiken liikenevän ajan, on se oikea metilläkäynti aina vain jäänyt. Viimeinen kerta tuo ei kyllä ollut, oli se kokemus niin hieno, vaikkei hirveä saatukaan nurin. Omassa hommassaan hyvän käyttökoiran työn seuraaminen on mielenkiintoista ja mahtavaa! Eikä ole itsellekään haitaksi viettää silloin tällöin päivä maastossa, tarpoa viisi tuntia yhtä soittoa, saldona noin 15 kilometriä, hyvä mieli ja reidet hapoilla.
Enemmänkin kirjoitettavaa päivästä on, mutta koska juttu julkaistaan aikanaan RIISTA-lehdessä, on minun maltettava tässä kohin koko stooria laittamasta.
* * * * * * *
Ei johtunut todellakaan ainakaan koirasta, ei koiran
isännästä, eikä edes perässähiihtäjästä.
Kolmen päivän kunnon lumisateiden jälkeen on nyt vähän plussan puolella. Tässä odotellessa ja katsellessa kun lumet tulevat rytinällä katolta alas, on hyvää aikaa päivittää juttua tänne. Koirien ruokinnan jälkeen onkin sitten tiedossa miten loppupäivä kuluu: Tiukkaan tinttaantunutta lunta siirtäessä.
Viikko takaperin sunnuntaina lähdin ensimmäistä kertaa varsinaisesti hirvimetälle. Jarin ja Elkun kanssa starttasimme yhdeksän jälkeen. Lunta oli jo jonkun verran, mutta ei vielä kulkemista haittaamaan. Pakkaskelissä oli äänettömästi eteneminen hankalampaa, koska pakkaslumen pinta oli rapsakoitunut ja räsähti askelten alla. Minun piti kuulemma yrittää astua mahdollisimman tarkkaan edelläkulkevan voudin jalanjälkiin. Kävi mielessä että hmm, mikähän osa tästä on pelkkää asennekasvatusta...
Keli oli hieno ja aurinkoinen, muutaman asteen pakkanen esti liiallisen hikoilemisen ja toisaalta teki sen ettei tulia viitsitty tehdä ollenkaan, sillä pitempään aloillaan istuminen ei houkutellut. Yksi tauko pidettiin että saatiin evästä syötyä. Siinä kohtaa Elkulla oli ensimmäinen haukku; grillimakkarahaukku :) Tunsin itseni koppeloksi. Oli sitten pari muutakin koppelohaukkua, mutta hirviä ei näkynyt, siis ei edes jälkiä, mikä oli jo melko ihmeellistä. Tuli mieleen ettei ole hirvimetällä ihan niin yksinkertaista kuin Afrikassa eteentuupatun saaliin ampuminen.
En tainnut olla ihan hyvä maskotti tälle reissulle. Kolmisen tuntia ehdimme tarpoa vaaranrinteitä ylös ja alas, kun kajahti jyhkeä haukku, ihan erilainen kuin päivän ensimmäiset haukut. Olimme varmoja että se mahtaa nyt olla hirvi. Kinkaman taakse ei kunnolla nähnyt, ja aikamme odoteltuamme lähdettiin hiipimään haukulle. Se olikin jännää puuhaa, laittoi veret kiertämään ja päätin samantien tulla heti huomenna uudestaan metille! Haukussa oli lopulta kuitenkin "vain" iso metso. Ikävä kyllä linnunpyyntiaika oli jo ohi, ei saatu metsopaistia.
Monta syksyä on jo ollut tarkoitus että lähtisin matkaan, mutta kun nämä siperialaisetkin tahtovat syksyllä viedä tarkkaan kaiken liikenevän ajan, on se oikea metilläkäynti aina vain jäänyt. Viimeinen kerta tuo ei kyllä ollut, oli se kokemus niin hieno, vaikkei hirveä saatukaan nurin. Omassa hommassaan hyvän käyttökoiran työn seuraaminen on mielenkiintoista ja mahtavaa! Eikä ole itsellekään haitaksi viettää silloin tällöin päivä maastossa, tarpoa viisi tuntia yhtä soittoa, saldona noin 15 kilometriä, hyvä mieli ja reidet hapoilla.
Enemmänkin kirjoitettavaa päivästä on, mutta koska juttu julkaistaan aikanaan RIISTA-lehdessä, on minun maltettava tässä kohin koko stooria laittamasta.
* * * * * * *
RSS Feed